Kirjoitan henkilöstä, joka tuntee, ettei kaikki ole kohdallaan: pää ei toimi niin kuin pitäisi. Hän pyytää apua, mutta sitä on tarjolla niukasti.
Julkinen terveydenhoito ei ole ottanut häntä tosissaan, ja hän on ajautunut tekemään itselleen pahoja – mutta ei ole saanut tarvittavaa hoitoa.
Hän on iältään neljissäkymmenissä. Kun ensimmäiset kosketukset mielenterveyspalveluihin tulivat 16-vuotiaana, sanottiin, että hän on masentunut.
”En ollut masentunut”, hän toteaa. ”Kävin pieniä jaksoja terapiassa, söin lääkkeitä, mutta koskaan minua ei kunnolla tutkittu”.
Välillä meni paremmin, välillä huonommin. Noin 35-vuotiaana hän sai epävakaa persoonallishäiriö -diagnoosin, mutta jo ennen diagnoosia hän ehti mennä pohjalle ja elämä sekaisin. ”Yleensä hoitojaksoilla toivoteltiin hyvää jatkoa, vaikka kaikki oli epävakaata”.
Muutama vuosi meni hyvin. ”Pärjäsin kun ei tarvinnut suorittaa. Elin vauvakuplassa ja sain olla rauhassa.”
Kunnes piti lähteä suorittamaan: itsensä kouluun ja lapsen hoitoon. ”Huomasin, että kohta sekoan. Yritin saada apua, mutta täyttä oli niin julkisella kuin yksityisellä puolella. Rimpuilin sekoamisen kanssa. Kouluun en voinut mennä, ahdisti niin paljon.”
Kun hän ei saanut apua, hän teki sen pahimman eli yritti itsemurhaa. ”Kaksi kertaa kuukauden sisällä yritin lääkkeillä. Voin vain nukahtaa, ajattelin. Olin kuitenkin hengissä, mutta kukaan ei kestä tällaisia yrityksiä, ja toisen kerran lähdin Julkulaan pakkohoitoon.
Julkulan lääkäreiden mielestä kriteerit eivät täyttyneet, ja hänet lähetettiin kotiin. Hän oli siinä uskossa, että hänellä on lähete avoimelle akuuttipuolelle. ”Kahden viikon jälkeen soitin ja kysyin asiaa, niin selvisi, että ei minulle mitään lähetettä ollut edes tehty. Kului kuukausi, mutta asia oli – ja on edelleen – selvittämisen asteella”.
Hetkeksi koko elämä taas kerran hajosi.
Nyt hän on jollakin tavalla hoidossa saatuaan ajan yksityiseltä. Nyt tutkitaan ne sairaudet, jotka olisi pitänyt tutkia jo 20 vuotta sitten.
Tämä kertomus on karua todellisuutta, jossa alkuvaiheessa hoitamatta jäänyt nuori ihminen voisi olla nykyinen veronmaksaja, jos asiat olisi hoidettu niin kuin olisi pitänyt. Hän haluaa sanoa, että julkisen puolen mielenterveyden hoito on heitteillejättö.
”Ihmisiä kuolee ilman hoitoa, enkä ole ainoa tämän ongelman kanssa. Eikö riitä, että olen kaksi kertaa meinannut kuolla?”
Jaakko ”Jaska” Juntunen
Vasemmistoliiton aktiivi
Mielipidekirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 30.4.2023