YK:n nimeämää kansainvälistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden päivää vietettiin 20.2. Muutamaa päivää aiemmin Suomen kunnat listattiin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden pohjalta järjestykseen, mutta kuinka on ihmisten laita?
Sosiaali- ja terveysjärjestöjen näkökulmasta katsottuna on kovaa vauhtia luisuttu eriytyvän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kehään. Jopa niin, että osuvimmalta tuntuisi viettää sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden päivää. Se olisi vähän samantapainen kuin järjestökentän organisoima sosiaalisten oikeuksien karkauspäivä (29.2.).
Luisu ei suinkaan ole sattumaa, vaan tietoisten päätösten seurausta.
Suomessa toimii tällä hetkellä lähes 110 000 järjestöä. Erityisesti sosiaali- ja terveysjärjestöt ovat tällä vaalikaudella olleet hepakassa. Maan hallitus on leikannut järjestöavustuksia 110 miljoonan euron edestä. Kun aiempien päätösten pohjalta vuodelle 2027 osuu vielä 30 miljoonan euron leikkaus, on avustuksia kadonnut huikeat 140 M€.
Sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta korostaa se, että saksimispolitiikan alle osuvat pitkälti samat ihmiset, jotka kärsivät nahoissaan suorina iskuina valtion ja kuntien samalla noidankehällä pyörivät leikkaukset tai maksujen ja taksojen korotukset. Välillisesti järjestöleikkaukset kohdistuvat erityisesti heihin. Järjestöiltä leikattiin, koska niin haluttiin tehdä.
Näköalapaikalla, aivan ruohonjuuressa lähellä näiden ihmisten arkea toimivat järjestöjen vapaaehtoistoimijat, työntekijät, harjoittelijat ja opiskelijat. Järjestöt, jotka ovat tähän mennessä pystyneet antamaan luottamusta ja toivoa, lohtua, fyysistä tai henkistä ensiapua elämän vuolemiin haavoihin. Nyt merkittävä palanen tällaista auttamis- ja kohtaamis- ja vertaistukitoimintaa uhkaa kadota – ja oletettu säästö muuttuu entistä suuremmaksi kustannukseksi sosiaalisen korjausvelan kasvaessa. Ihmisten elämässä se näkyy niin, että hätä ja huoli lisääntyy kalvaen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista terveyttä.
Eri tutkimuksissa järjestöjen merkitys korostuu ihmisille, jotka eivät voi hyvin, joiden ääni ei kuulu, toivottomuus pimentää näköaloja eikä osallisuus toteudu.
Jos suru savuaisi, maa peittyisi savuun, kirjoitti runossaan Eeva-Liisa Manner. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden palauttaminen hälventäisi savun maan yltä. Yhä edelleen se voidaan tehdä, kun niin päätetään. Jokainen ihminen ansaitsee paremman, sosiaalisesti oikeudenmukaisemman ja toiveikkaamman tulevaisuuden – jokaisena elonpäivänä, ei ainoastaan teemapäivänä.
Marko Haakana
hanketyöntekijä, sairaanhoitaja YAMK
pitkäaikainen järjestöaktiivi Joensuussa, nykyisin Kuopiossa
Kolumni on julkaistu Itäsuomalainen-lehdessä 26.2.2026.